How the Down Under was won – eli KRR hyväksyy Australian

Jos sinulle luvattaisiin 900 € lentolippuihin, hotellimajoitus viikonlopuksi ja puolitoista kuukautta varoaikaa, lähtisitkö Australiaan pelaamaan derbyturnauksen?
Minä ja 13 joukkuetoveriani Kalliosta lähdimme. 

Sateenkaarisoturit Australiassa

Alun skeptisyys vaihtui myös omassa hiekottajan mielessäni tohkeudeksi: jumankauta kengurumaahan! Aaltoja, koaloita ja Vegemitea! Aussiderbyä! Turnaus! Yksi peli maailmanlistan nelosia vastaan! Oltaisiin pian ensimmäinen (jos ei koko maailman, niin Euroopan ensimmäinen nyt ainakin) joukkue, joka pelaisi Oseaniassa! Hotellissa kaksi uima-allasta ja SUKLAABAARI (mikä se ikinä sitten onkaan)! TOHK

Mikään rahallinen tai ammatillinen uhraus ei äkkiä tuntunutkaan enää mahdottomalta tai liialliselta: KRR’s doing Down Under, bitches!

Australia on kaukana. Niin kaukana, että jopa nykyteknologian pannessa parastaan sinne ei pääse alle vuorokaudessa – niinpä osa meistä vaihtoi joululahjansa surffikurssiin ja painui palmujen alle suoraan perinneruokapöydästä, kun taas osa saapui käytännössä suoraan turnaukseen, kiitoradalla jo luistimiaan nyörittäen.

Itse matkustin paikan päälle heti vuoden vaihduttua tuoreempaan, jotta saisin nauttia muutaman päivän rantalomasta – ensimmäisestä sitten vanhan kunnon Kultahietikon Beach & Boogie –reissun vuonna 1999 (litran vodkapullon hinta: 7 Suomen markkaa. Siinä kaikki, mitä siitä retkestä tarvitsee kenenkään tietää).

Australiassahan on nimittäin aurinkoa. Siellä kalvaat fennoskandit – myös ne purjehtijat – hädissään toinen toisiaan voitelivat ja vertailivat iltaisin palovammojaan. Itse kulutin viidessä päivässä kaksi ja puoli tuubia 50-kertoimista aurinkorasvaa – ja paloin silti. Riivatulla tarmolla hehkuva aurinko myös paistaa kohtisuoraan ylhäältä siten, että suurimmassa vaaravyöhykkeessä ovat mm. otsa, hartiat ja jalkapöydät – kaikki derbynpelaajalle melko tarpeettomia kehonosia onneksi. No worries, mate!

Siinä missä Sydney on suurkaupunki ja Bondi Beachin alue ilmeisesti vähän kuin Australian Los Angeles, silikoniruumiinosien ja jyrkkiä rantapolkuja lenkkeilevien paidattomien sixpackien määrästä päätellen, oli Newcastlen määrä olla jotain paljon rankempaa ja maanläheisempää: katuväkivaltaa, tuomittuja rikollisia ja sisäsiittoisuutta. Turnaushallin ja hotellin ympäristössä tällaisesta ei ollut jälkeäkään: tutustuimme paikalliseen linja-autokuskiin (”Where’s the girl who tapped with her forhead?”), lähimarketissa varovaisen kunnioittavasti alkuperämaatamme tiedustelevaan setään sekä rouvaan, joka kysymättä neuvoi eksyneen näköisen laumamme ensimmäisenä päivänä bussipysäkiltä hotellille.

Ilmeisesti Bont Invitational on vähän kuin Australian derbymaailman vastine onnistuneelle, alkuperäiselle Flow-festivaalille: esiintymässä on yksi kotimainen megatähti, muutama kansainvälinen kuriositeetti ja paljon paikallisia, sangen eritasoisia taidelukioprojekteja. Yleisön määrää ei myöskään tahdota (ehkä uskottavuuden?) kustannuksella suotta kasvattaa.

Vastustajistamme ainoastaan Victoriasta löytyi ennakkoon käyttökelpoista video-, kuva- tai viidakkorumpumateriaalia, kun taas muita vastaan lähdimme kutakuinkin sokkoina, yrittäen valmistautua kaikkeen ja mihin tahansa. Viikonlopun edetessä saimme huomata, että:

-          vaikka luistelutaidossa englantia puhuvat maat pääsääntöisesti pesevät vastustajansa mennen tullen, vaikuttaisi yleinen pelistrategiaosaaminen olevan Euroopassa laveammalla pohjalla

-          sangen monet oseanialaisjoukkueet ja ainakin yksi kalifornialaisjoukkue pelaavat sikäli vanhanaikaista derbyä, että ns. panevat kaikki munansa likoon jammereidensa varaan sekä muutamaan ilkeästi hittaavaan (ja ehkä vähän tuhmasti pelaavaan) blokkeriin

-          ei ole vielä maailmassa tullut vastaan pohjoismaisen tuomarin voittanutta. Uskokaa minua, siskot, kun sanon: meidät on poispilattu. Kyllä tuli kerran jos toisenkin taas Homo-Esaa ja Sauronia ikävä.

Turnauspäivät olivat hikisiä ja kultivoituneen eritehuumorin sävyttämiä. Yleisö rakastui sateenkaarisotureihimme niin, että kun toviksi kadotetut oheismyyntituotteemme jälleen löytyivät ja aseteltiin myyntivalmiuteen, ostajia riitti jonoksi saakka. Yhteiskuvapyyntöjä tuli aina kun istuimme jouten katsomossa, nimmareita kirjoiteltiin ja Instagram-seuraajapyyntöjä hyväksyttiin. Hyväntuulista mutta häkellyttävää rokkitähtileikkiä – jonka jäljiltä palaaminen avokonttoriin puujalkavitsejä veistelevien tätien keskelle oli vaikeaa ja vastentahtoista. Miten niin leimaa kellokortti, etteks te tiedä kuka mä oon?!

Jatkobileistä sen verran, että jos ihminen havaitsee tanssilattialla onnellisena pelmutessaan käyttävänsä fraasia ”Tää on mun nuoruuden musiikkia!” vastauksena kysymykseen ”miten sä osaat nää kaikki sanat?” ja ymmärtää olleensa baari-ikäinen jo 17 vuoden ajan, hänen ei tarvitse vetää siitä minkäänlaisia johtopäätöksiä. Kemut on kemut on kemut ja hauskan saa harvoin pitämättäkin.

Lopuksi vielä life hacks for travellers by KRR:

Vältä Charles de Gaullen kautta lentämistä viimeiseen saakka. Ja vielä senkin jälkeen. Tai vaihtoehtoisesti hanki perillä kokonaan uusi tavarasto hukkuneen ja löytymättä jääneen tilalle.

Jos lennät Kiinan kautta, varaudu kaikkeen. Kun sanomme kaikkeen, tarkoitamme kaikkea.

Kun lentokoneessa jaellaan veikeitä erivärisiä lappusia, ne kannattaa kaikki ottaa ja täyttää jokainen. Muuten joutuu kentällä pidempään jonoon ja viiksimiesten mulkoiltavaksi ja kaikki englanninkieliset lappuset on loppu eikä kyniäkään ole missään.

Jos paikan päällä kraanavesi haisee voimakkaasti kloorille, sen juominen saattaa aiheuttaa vanhan kunnon reissuripulin. Vähimmilläänkin se laittaa mahaan runsaasti pierua ja väänteitä.

Jos säilytät treenikassiasi avoimena lähellä ulko-ovea, tarkista suojasi, luistimesi ja kypäräsi huolellisesti ennen niiden pukemista päälle. Tämän askeleen laiminlyöminen saattaa aiheuttaa yllättäviä iso hämähäkki rannesuojassa –tilanteita, kiljahtelua ja lievää ryhmäpaniikkia.

Australia yleisesti: KRR suosittaa, 4/5

#4444 Doomey B. Hind/Kallio Rolling Rainbow